Tapasin reilut kymmenen vuotta sitten tytön, joka oli monta vuotta paras ystäväni. Asuimme suurimman osan ajasta eri paikkakunnilla, mutta soittelimme monta kertaa päivässä (ja joskus yössä), tapasimme aina kun mahdollista ja jaoimme ilot ja surut. Kun kuusi vuotta sitten tapasi puolisoni ja muutin toiselle paikkakunnalle, yhteydenpito ystävääni harveni. Puhelut jäivät, kun toinen oli aina kiireinen. Elämäntilanteemme olivat erilaiset, eikä yhteistä aikaa löytynyt. Hän ei käynyt puolisoni ja minun ensimmäisessä yhteisessä asunnossa koskaan kylässä, enkä minä protestiksi käynyt enää ystäväni luona. Kun parin vuoden kuluttua muutimme takaisin samalle paikkakunnalle, tapasimme taas jonkin verran, mutta jokin oli muuttunut. Viimeistään lapsen saamisen jälkeen olemme olleet kuin eri planeetoilla.

Ystäväni on aina ollut hyvä ystävä ja hänellä on muutamia muitakin henkilöitä, joiden kanssa hän on yhtä tiiviisti tekemisissä. Olen näille naisille kateellinen, varsinkin kun meidän välinen suhteemme on etääntynyt ja heidän ei. Ystäväni rakastaa olla kaiken keskipiste ja kutsuu kaikki ystävänsä luokseen milloin mistäkin syystä -- viettämään uudenvuoden aattoa, hänen syntymäpäiväänsä jne. En viihdy näiden muiden naisten seurassa ja viime aikoina minulle on ehdotettu tapaamisia vain tällaisiin tilaisuuksiin eikä enää ollenkaan kahden kesken ystäväni kanssa. Antaa olla siis.

Tuntuu, että hänellä ei ole aikaa minulle, eikä minullakaan enää ole kiinnostusta ylläpitää välejä, kun olemme vain kasvaneet erilleen. Monet kerrat olen itkenyt asiaa puolisolleni, mutta enää en jaksaisi välittää. Ystäväni yrittää vielä pitää yhteyttä, mutta erittäin satunnaisesti ja aina vain viesteillä eikä koskaan soittamalla. Kysymykseeni siitä, miten hän vietti vappua, sain vastauksen viikkoa myöhemmin ja vasta sen jälkeen, kun olin jo mennyt nukkumaan, mikä sillä hetkellä raivostutti minua suunnattomasti, kun uni on tässä talossa kallisarvoista herkkua muutenkin. Tavallaanhan tuo on taas yksi esimerkki meidän eri elämäntilanteista (ja vuorokausirytmeistä).

Onko siis oikein, jos lopetan sen vähänkin yhteydenpidon nyt tähän? Ystävään, joka ei ole ystävä. Jota en enää pidä ystävänäni. Joka oli minulle ennen niin rakas ja kuin sisko. Minulla ei ole liikaa ystäviä, mutta eipä ole aikaakaan, ja tällaista draamaa ja pelleilyä en jaksaisi pitää yllä.

Miten teidän ystävyyssuhteenne ovat muuttuneet ajan ja äitiyden myötä? Onko meillä vielä toivoa?