Siitä olen tyytyväinen, että juhlavaatteet löytyvät nyt omasta kaapista, sillä olen yrittänyt olla ostamatta kovin paljon uusia vaatteita, joita pitäisin vain raskausaikana. Jään aivan pian kesälomalle ja sen jälkeen en ehkä enää palaa työpaikalle, joten "edustusvaatteille" on vähän tarvetta. Uusien sandaalien ostamista suunnittelin pitkään, koska jalka ei kuitenkaan kasva yhtä paljoa kuin muu kroppa, mutta nyt kenkätarvekin näyttää hävinneen. 

Vaalensin tänään hiukseni, mutta lopputulos oli todella keltainen ja tyveen jäi muutama näkyvä tumma läiskä, joten ojasta allikkoon mentiin. Turhautumistani soitin äidilleni, joka sai ainakin hetkeksi minut unohtamaan koko murheen. Hän oli sitä mieltä, että pitää minun edes vähän panostaa ulkonäkööni raskausaikanakin, ja kotiäitinäkin, etten aivan ränsisty tai masennu. Oikeassahan hän onkin, mutta suunnitelmissani on pudottaa ensin painoa ja vasta sitten miettiä uusien vaatteiden ostamista.

Minulla on ensimmäisestä raskaudesta vielä noin 10 raskauskiloa, ja tässä raskaudessa kiloja on tullut tähän mennessä 14 lisää, joten urakkaa on. Ymmärrän tällä kertaa senkin, ettei imettäessä voi laihduttaa, mutta toivottavasti jaksaisin liikkua enemmän ja syödä terveellisesti. 

Ja jos piristystä kaipaan, niin aion pistää rahani hyviin ihonhoitotuotteisiin ja kosmetiikkaan -- ne kun eivät voi olla väärän kokoisia (vaikka ehkä vääränlaisia voivatkin olla). Ensi viikolla olen menossa kampaajallekin hiustenleikkaukseen, mutta nyt kyllä mietityttää kehtaanko edes mennä, kun kuontalo on niin kamalassa kunnossa. Ehkä haen illalla kaupasta uuden väripaketin ja teen paikkausoperaation. Huh, naisena oleminen ei ole helppoa!

Kuume onneksi laski pian ja tänään on ollut aamulla mitatessa enää nippa nappa 37 astetta, joten nopeasti meni ohi taas tämä (tai sitten se ei ole koskaan helpottanutkaan, kuumepäiviä kun on kesäkuussa ollut jo aika monta, vaikkeivät peräkkäin osukaan). Kasvoissa lapsella on näppyjä, niitä eilen seurailin mutta taitavat olla mäkäräisen tms. pistoja.

Illalla esikoinen jätti iltapuuron kokonaan syömättä -- ruokahalu ei päätä huimaa muutenkaan, joten veikkaan jälleen kerran hampaita. Puolison kanssa kävimme juhannuksen kunniaksi saunassa, katsoimme tv:stä Kummeli Stories -elokuvaa ja kävimme nukkumaan. Vanhat ja väsyneet. Minä pyörin melkein kaksi tuntia sängyssä, vartin välein pissalla ravaten. Pari lasia limua ja vesimeloniviipaleet olivat liikaa iltaa vasten nautittuna.

Neljältä esikoinen alkoi huudella äitiä. Tämä toistui muutaman kerran vartin välein, kunnes suosiolla hain lapsen väliimme nukkumaan. Eipä vain osannut esikoinen siinäkään rauhoittua, veikkasimme syyksi nälkää. Mehua juotuaan lapsi nukahti omaan sänkyynsä, ja vanhemmat saivat nukkua aina seitsemään asti. Nyt esikoinen on päiväunilla ja itsekin nukuin puolen tunnin kauneusunet -- puoliso on nukkunut yhtä kauan kuin esikoinenkin. Toisilla on vain paremmat unenlahjat, heh.

Jospa tämä tästä iloksi muuttuisi. Ulkoilla ei esikoisen kanssa voi, eikä itseänikään houkuta mennä kukkapenkkiä perkaamaan niiden hyttysten iloksi. Tarpeeksi unta ja ruokaa, niin äiti pysyy tyytyväisenä. Lounasta valmistaessa meni hermot, kun väsyneenä en kestä ollenkaan melua ja meillä huusivat niin esikoinen kuin tv:kin. Nyt sen jo heti tiedostin, että melusta ja väsymyksestä se johtuu, mutta vaikea siitä on selvitä, kun mieli tekisi vain marssia ulos hiljaisuuteen.

Ehkä tämä nyt vielä iloksi muuttuu. Mukavaa juhannusta teille muille!

Kun selvisi, että odotamme kaksosia, mietimme lähinnä sitä, miten korkeaksi vakuutusmaksut nousevat -- emme siis niinkään sitä, ottaisimmeko vakuutukset vaiko emme. Asialla ei ole kiva jossitella, vaan parempi ne kai on vain ottaa.

Olemme hiljattain kilpailuttaneet kaikki vakuutuksemme, mutta Fennia oli edelleen halvin, joten siinä olemme pysyneet. En edes tiedä, miten vakuutusyhtiön vaihtaminen menisi nyt, kun esikoinen on jo 1,5-vuotias. Korvaisiko uusi vakuutus edellisen vakuutuksen aikana todetut sairaudet (atopian)? Vai menettäisimmekö tämän edun vaihtaessamme yhtiötä?

Tänään postissa saapui lasku vakuutuksista, eikä kyseessä ollut ihan pieni summa. Koska lapsen sairasvakuutus pitää Fenniassa ottaa aina kotivakuutuksen yhteyteen (käsittääkseni), tuo loppusumma oli nelinumeroinen. Meillä on käytössä maksutapa-alennus, eli 2,5 prosentin alennus siitä, että maksamme laskun kerralla. Alennus se on pienikin alennus. Ja ei tuo summa kovin pahasti tee lovea pankkitiliin, kun on kunnolla puskurirahaa säästössä, mutta on noin iso lasku kyllä aika hullu maksu siitä, "mitä jos". 

No, näillä mennään kun on leikkiin ryhdytty. Piti vain tulla avautumaan tuosta hintapolitiikasta. Kaksosten raskausajan vakuutusmaksu oli 90 euroa per lapsi, nyt ensimmäisen vuoden vakuutusmaksu oli vajaat 400 euroa per lapsi. 1,5-vuotiaan esikoisen seuraava vakuutusvuosi maksaa enää reilun satasen vähemmän, joten nopeasti nuo hinnat laskevatkin, kun lapset kasvavat.

Eilen ostin käytetyt Emmaljungan Twin City Cross kaksostenrattaat. Ne olivat olleet edellisellä omistajalla kolme vuotta ja olivat loistokunnossa edelleen. Esikoisella meillä oli käytetyt Emmaljunga Ceroxit, jotka koin niin hyviksi että pysyimme Emmaljungissa tälläkin kertaa.

Kaksostenrattaisiin ei kuulunut kantokoppia ja nyt vähän mietin, tarvitseeko niitä edes. Emme koskaan esikoisellakaan nostaneet koppaa pois vaunuista, joten ehkä tilalle kävisivät myös makuu-/lämpöpussit, kun päälle tulee kuitenkin vielä lämmin jalkapeite? Kokemuksia?

Isoimmat hankinnat alkavat siis olla siinä. Pinnasänky ostetaan, kun hyvä sattuu kohdalle, mutta olin ajatellut, että kaksoset saisivat aluksi jakaa yhden sängyn, kun ovat vielä niin pieniä (tämä veisi vähemmän lattiatilaa makuuhuoneessakin). 

Mitä muuta sitä pitikään vielä muistaa hankkia?

Olen ollut nykyisessä työpaikassani viime lokakuusta lähtien, olin niin onnellinen kun sen paikan silloin sain. Kyseessä on iso kansainvälinen yritys ja todella mielenkiintoinen toimiala, mutta talon sisällä monia asioita hoidetaan todella kankeasti eikä työntekijöiden mieliala ole kovin korkealla. Talvella yksikössämme pidettiin myös yt-neuvottelut, jotka eivät auttaneet asiaa, joten kun raskaustesti näytti kahta viivaa, se oli helpotus. Toki pestini on määräaikainen muutenkin, mutta eipä jää harmittamaan, että jään muutamaa kuukautta aiemmin pois töistä.

Töiden aloituksen jälkeen tuntui ihanalta, kun sain kaikessa hiljaisuudessa keskittyä lukemiseen ja kirjoittamiseen, ajatus- ja luomistyöhön, käydä yksin vessassa (!!) ja pukeutua hienoihin hienompiin vaatteisiin. Puhua ystävien kanssa kahvitunnilla, syödä muiden tekemää ruokaa ja välttää vielä tiskien korjauksen ja pöydän siivouksen. Palkastakaan ei voi valittaa. Mutta on se ihanaa jäädä kotiinkin. Olen valmis.

Tällä kertaa tiedän, mihin olen ryhtynyt. Ja siitä huolimatta: olen valmis.

(Ettehän kiltit kuitenkaan muista minua tästä postauksesta sitten ensimmäisinä kuukausina synnytyksen jälkeen, kesken pahimpien tuskailujen. Kiitos.)

Esikoinen menee nykyään nukkumaan erittäin omatoimisesti, heiluttelee äidille heipat ja jää sänkyyn. Pinnasängyssä toinen laita on ollut laskettuna alas, niin että esikoinen pääsee sieltä itsekin pois kiipeämään, mutta ei ole sitä kyllä montaa kertaa edes yrittänyt. Karkaillut ei ole koskaan. Nytkin hän siis jäi uuteen sänkyyn iloisena nukkumaan, eikä karannut sieltä kertaakaan. Uni ei vain tullut.

Kävin pari kertaa katsomassa lasta, kehotin alkamaan nukkua, mutta sängyssä pyöriminen vain yltyi ja vanhempia kutsuttiin vuorotellen käymään. Mehuakin tuo jopa yhdessä vaiheessa tilasi, mitä ei ole aikaisemmin tapahtunut. Lopulta, kun nukahtamista oli odotettu jo toista tuntia, otin lapsen pois sängystä ja tajusin, että tämä on raapinut ihon punaiseksi joka puolelta. Yöpuvun alta paljastui näppylää koko kehon mitalta, ja erityisesti taipeet punnottivat.

Riisuin esikoisen vaippasilleen, mikä selvästi helpotti, ja puoliso tarttui Googleen. Puolen tunnin kuluttua pienet paukamat olivat vähentyneet jo huomattavasti ja esikoinen rauhoittunut, joten menimme kaikki vanhempien sänkyyn nukkumaan ja myöhemmin puoliso siirsi esikoisen pinnasänkyyn nukkumaan.

Seuraavana aamuna paukamia oli vielä vähän, joten esikoinen ja puoliso jäivät kotiin ja kävivät näyttämässä ihoa terveyskeskuksessa. Koska esikoinen on ollut toistuvasti vähän kuumeinenkin, yskäinen ja nuhainen, oli hyvä käydä tarkistuttamassa tilanne. Lääkäri oli katsonut korvat, keuhkot jne. ja todennut kaiken olevan kunnossa sekä määrännyt antihistamiineja urtikariaan. Puolisolla on atooppinen iho ja urtikaria, joten ne ovat olleet meille tuttuja asioita jo ennen esikoista.

Antihistamiinit auttoivat ja viimeisetkin paukamat hävisivät. Toivottavasti tuo oli jokin yksittäinen juttu, eikä siitä tule jatkossa isompaa vaivaa. Käytetty patja uudessa sängyssä herättää vielä epäilyksiä, mutta koska viime yö meni tosi hyvin, niin ehkä se sitten olikin ihan kunnossa. Seuraillaan.

Me saavuimme äitipolille hyvissä ajoin, kävin ilmoittautumassa ja jättämässä pissanäytteen sekä mittasin odotusaulassa verenpaineen. Ultraan pääsimme noin puoli tuntia ilmoittautumisajan jälkeen ja ohjelmassa oli tarkoitus olla myös lääkärikäynti sen jälkeen, mutta ultraava osastonylilääkäri sanoi kaiken vaikuttavan niin hyvältä, ettei meidän tarvitse enää toista lääkäriä jäädä odottelemaan. Pääsimme siis ultran jälkeen jo takaisin esikoista hakemaan.

Rakenneultrassa tarkistettiin molempien vauvojen rakenteet ja mitat. A:n ja B:n välistä erotusta oli vaikea tehdä, sillä ne olivat niin samoilla kohdilla, toinen vasemmalla ja toinen oikealla, vain aavistuksen toinen oli matalammalla ja tuli siis ristityksi A:ksi. Molemmilla vauvoilla oli kaikki hyvin, A oli kohdussa peppu alaspäin ja B pää alaspäin, mutta A:n ja B:n paikat voivat vielä muuttua ja hyvin mahtuvat vielä kääntymäänkin. B:n osalta lääkäri ei nähnyt kasvoja, mutta kaikki se mitä nähtiin, oli kunnossa. Sukupuoletkin selvitettiin ja ne halusimmekin tietää. A paljastui tytöksi ja B:täkin lääkäri veikkasi tytöksi, mutta sanoi että kivekset saattavatkin vielä ilmaantua myöhemmin näkösälle eli pitää seuraavalla kerralla vielä varmistaa asia.

Seuraavan käyntiajan sain heinäkuun puoliväliin, ja sairasloman aloitus on todennäköisesti rv 30 aikaan. Tuo minua hieman harmittaa, sillä olisin jo niin valmis jäämään töistä pois ja olen siellä sanonutkin kaikille, että viimeistään rv 28 jään sairaslomalle. No, pitää ensi käynnillä valitella vointia enemmän, niin josko saikkua heltiäisi. Sokerirasituksesta lääkäri sanoi, ettei minun ole syytä käydä siinä enää toista kertaa. Neuvolan terveydenhoitaja tätä siis oli toivonut minun kysyvän, tuntuu että neuvola ja äitiyspoliklinikka eivät aivan tiedä toistensa ajatuksista, kun osa asioista on hieman epäselviä ja joskus ristiriitaisiakin.

Kaikenkaikkiaan käynnistä jäi tosi hyvä mieli, mukava tietää että vauvat kasvavat ja voivat hyvin, ja nyt tiedämme sukupuoletkin! Ei muuta kuin esikoisen vauvanvaatteiden jäämistöä perkaamaan!

Millaisia kokemuksia teillä on äitipolilta?

Toista raskautta en ole ehtinyt juuri edes ajattelemaan, ainakaan samalla tavalla kuin ensimmäistä. Työ, arki ja perhe vievät kaiken ajan ja jäljelle jäävät hetket käytän nykyään lepäämiseen. Tärkeysjärjestys ainakin on muuttunut, sillä nyt ymmärrän levon tarpeellisuuden ja osaan ottaa sopivista tilanteista hyödyn irti. Esikoisen vauva-aikana touhusin omia juttujani silloin, kun vauva hetken nukkui. Nyt ei tuollainen tulisi enää mieleenikään, eikä nytkään ennen kaksosten syntymää minulla ole enää tarvetta tehdä omia juttuja vaan vietän mielelläni kaiken mahdollisen ajan lapsen kanssa. Lapsi on humahtanut pituutta ja oppinut puhetta kuin varkain, eikä ole enää se äidin pikkuvauva, joten tämä aika menee hurjan nopeasti ja se pitää yrittää painaa mieleen.

Vointini on ollut toisessa raskaudessa huonompi -- vielä viime viikollakin piti oksentaa kerran ennen töihin lähtöä, vaikka raskaus on edennyt jo yli puolivälin. Silti mielialani on varmasti parempi. Vaikka tulevaisuus kolmen pienen äitinä hirvittää, niin en ole niin pihalla kuin viimeksi. Hormonitkaan eivät tunnu vaikuttavan yhtä voimakkaasti kuin esikoista odottaessani, ja parisuhdekin tästä selvästi kiittää. Toki tulevaisuus on tällä kertaa helpompi hahmottaa, kun on jo kokemusta yhdestä vauvasta, mutta toisaalta uudet tulokkaat voivat ollakin paljon helpompia tapauksia -- tai täysiä koliikkimonstereita. Sitä ei kuitenkaan voi vielä tietää, joten asiaa on turha märehtiä.

Töistäkään en jaksa stressata, sillä esikoisen jälkeen oli melko helppo löytää uusi työpaikka, eikä minulla tällä kertaa ole yhtä kova hätä päästäkään takaisin oravanpyörään. Nautin ammattini tarjoamista haasteista, mutta tällä kertaa tiedän, että alla oleva työkokemus riittää pitkälle ja takaa minulle hyvän tulevaisuuden. Töitä ehtii sitten tehdä ne seuraavat 30 vuotta, mutta lapset ovat pieniä vain kerran. En nyt sano että haluan olla kotona seuraavat kolme vuotta, ehei, mutta ainakin vuoden ihan helposti ja vaikka ylikin (esikoinen oli 11 kuukautta vanha, kun menin töihin).

Omaan vartaloon ja sen muutoksiinkin on ollut helpompi suhtautua. Nyt vatsani on jo selvästi pyöreä ja aika sievän kokoinen, mutta loppuraskaudesta joudun todennäköisesti kuljettamaan tätä kaksosvauvamahaani kottikärryillä. Sitten mitkään vaatteet eivät mahdu päälle ja kaikki liikkuminen on vaikeaa -- sitä en todellakaan odota! Mutta olen todella innoissani siitä, että synnytyksen jälkeen vartalo palautuu pikkuhiljaa omiin käsiini. Toki aion imettää mahdollisimman pitkään, mutta aion pitää itsestäni hyvää huolta oikealla ruokavaliolla ja liikunnalla. Suunnitelmissa on kunnianhimoisia vaunulenkkejä ja myöhemmin juoksun uudelleen aloittamista... Tavoitteita pitää olla!

Mitä teillä mietitään raskausaikana?

Mutta muuten viikonloppu oli aivan loistava. Esikoinen selvästikin alkaa muistaa vanhempani ja mummolan, ja mummu oli todella suosittu koko ajan -- ja äiti ihan nolla, mutta otin tilanteen loman ja rentoutumisen kannalta. Nukuimmekin tosi hyvin, ruokailut ja aikataulut pitivät, ja ehdimme viettää aikaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Veljeni ihastuttavan vauvankin näimme, siitä esikoinen ei kyllä perustanut: kun vauva oli läsnä hän takertui minuun ja koki vauvan selvästi uhkaksi/kilpailijakseen. Voi voi, mitähän pikkuinen sitten sanoo, kun meille syksyllä tulee kaksi vauvaa...

Jännitystäkin koettiin, kun lauantaina päivällisellä esikoinen työnsi herneen nenään. Vaikka meitä oli neljä aikuista pöydän ääressä, minä olin ainoa, joka ehti tapahtuman nähdä enkä minäkään ehtinyt sitä estää. Taskulampulla tarkistimme tilanteen/todistin muille, että hernehän siellä oli. Se ei tullut ulos niistämällä, vaan esikoinen varmasti painostettuna vain imi sitä syvemmälle, niin että se oli lopulta jo kahden sentin syvyydessä sieraimessa. Tarkistin nopeasti netistä, mitä asialle voi tehdä ja olimme jo lähdössä päivystykseen, kun puolisoni rohkaistui puhaltamaan herneen ulos nenästä (näillä ohjeilla, toimi aivan loistavasti).

Voi sitä helpotuksen tunnetta mikä siitä seurasi! Toki herne olisi saatu pois sairaalassakin, mutta olin vielä tuossa vaiheessa niin järkyttynyt, että helpotus tuntui todella suurelta. Puolisoni on todella kätevä monissa asioissa ja kiitän päivittäin itseäni järkevästä valinnasta sillä rintamalla. Esikoisellekin olen jo pariin otteeseen sanonut, että tulevaksi puolisoksi (sitten joskus 40 vuoden kuluttua, heh) kannattaa valita insinööri eikä ketään muuta.

Ja noista vieraista esineistä nenässä vielä; sinne jäädessään ne voivat aiheuttaa vaikka mitä sairastelukierteitä, mitä en ollut ajatellutkaan. Onneksi huomasin, kun herne vilahti nenään, sillä muuten olisimme vain pitkään tuskailleet poskiontelontulehdusten tms. kanssa tietämättä perimmäistä syytä. Tarkkana saa olla!

Luovutimme siis joksikin aikaa, ja ajattelin, että eihän noin pienen vielä kuulukaan oppia kuivaksi. Nyt olemme jaksaneet panostaa pottailuun uudella innolla, ja potasta on tullut taas esikoiselle mukavampi ajatus. Potalla istutaan vanhemman kanssa yhdessä kirjaa lukien, ja jokaisesta tuotoksesta saa kehut, aplodit ja tarran. Päiväkodissakin oli kuulemma tullut pissa pottaan ja kaikki olivat taputtaneet, joten oikealla tiellä ollaan. Samoin muutaman kerran kotona esikoinen on oma-aloitteisesti pyytänyt päästä potalle ja joskus sinne jotain tuottanutkin -- mahtavaa.

Vanhemmilta kysytään kuitenkin paljon sinnikkyyttä, kun potalle pitää muistaa viedä säännöllisesti. Olen yrittänyt selittää myös puolisolleni, että vaippaan sattuvat kakat eivät haittaa eikä niistä saa torua puolella sanallakaan. Keskitytään vain niihin onnistumisiin ja juhlitaan niitä. Kiire meillä ei ole, mutta on se pylly niin paljon ihanampi pestä kun kakka jää pottaan. Kaikki omatoimisuus on muutenkin positiivista, kun uusien tulokkaiden saapuminen lähestyy kovaa vauhtia.

Miten teillä on pottailu sujunut?